kohti parempaako?

Vituttaa olla tällainen läski! En voi enää pukeutua täysin niin kuin haluaisin sillä kaikki vaatteet eivät käy läskille. Tuli sitten porsasteltua rasvaisia ruokia. Niin käy joka kerta kun otan siideriä. Saatanan lääkkeet! Aina kun niitä en ole ottanut niin ei tule tarvetta syödäkään näin paljoa! Mutta sitten kun niitä syön niin syötättää koko ajan eikä kiusauksesta pääse eroon vasta kun on jotain naamaansa tunkenut. Lääkärikään ei tunnu suostuvaiselta vaihtamaan lääkkeitä minulle ja ilman niitä nuppi alkaa sekoilla. Jos minulla olisi jumppavideo, alkaisin varmaan jumpata vaikka kello onkin nyt yli 24.00. Välistä jopa olen alkanut miettimään tupakoinnin uudelleen aloittamista (muuten poltan nykyään vain kännissä/juodessa) kun se lievittää syötätyksen tunnetta ja saa mahan toimimaan paremmin. Nykyään hyvä jos paska irtoaa edes kerran viikossa (tulipahan tuokin nyt tunnustettua kiukkupäissäni). Ei se kuitenkaan olisi täysin järkevä ratkaisu.

Hajotin äsken vahingossa lattialla vieressä olevan lasin, jalka osui siihen ja naps, kuului kilahdus. Otin siis imurin esiin välittämättä vittujakaan siitä haittaako jotain mummelia kun kello 23.00 joku imuroi.

Viihdyn omissa oloissani, mutta koska olen ihminen niin minullakin olisi välistä tarvetta nähdä muitakin ihmisiä, myös sellaisia jotka eivät ole absolutisteja. Yleensä silloin kun menojalka eniten vipattaisi niin se seura on muussa seurassa, eikä minua kutsuta. Vituttaa olla joillekin vain paremman puutteessa olevaa seuraa, ja ei siskoni, en nyt tarkoita sinua.

Olen saanut seksiä viimeksiä 3 vuotta sitten (Matin kanssa) kesällä. Saankohan sitä enää koskaan. En minäkään huoli mitä tahansa munan heiluttajia, jos huolisin niin inhottaisin itseäni. Jotain ns. laatua sen kuitenkin pitää olla, vaikka sitten olisikin yhden illan juttu. Ikävöin myös välistä parisuhdetta, vaikka välistä onkin sellainen olo että jee helvetin ihanaa olla sinkku. Ehkä se on tämä ihmisyys, joka laittaa kaipaamaan toista ihmistä.

Voi perse, tupakatkin on vähissä!

Lähi aikoina on tullut sellainen tunne että juorutkoot minusta ja skitsofreniasta jota minulla ei ole ja muusta olemattomasta paskasta. Välttämättä eivät edes juorua enää, mutta jos juoruavat niin siitä vaan, kunhan tekevät sen niin ettei minun tarvitse sitä paskaa olla kuuntelemassa. (Ja kunhan omat läheiseni eivät sitä tee). Joudun myös katsomaan keneen teen tuttavuutta, esim. eräs kaverini on Matin kaverin kaveri, mikä hieman harmittaa. Toivon mukaan hän ei olisi kuullut minusta mitään olematonta paskaa, mutta tiedäpä tuota. Olen aina varauksellinen jos joku on Matin tuttu tai hänen tuttunsa sillä en jaksa enää mitään ihmissuhdedraamoja! Varsinkaan kun minua ei uskota! Ei ole baarissakaan kukaan juoppo tullut enää iskemään, kun huomaavat varmaan että minä en enää ketä tahansa kelpuuta elämääni. Vihdoinkin olen alkanut nauttimaan tästä sinkkuudestanikin, tosin ei minulla ole mitään HYVÄÄ suhdetta vastaankaan. Itse olen jo tasapainoisempi kuin ennen ja toivon mieheltänikin nykyään tasapainoisuutta, niin suuntaan kuin toiseen, ettei mikään nynnerökään ole.

Telkkarissa oli PMMP. On taas kerran heillä osuvat laulun sanat, tällä kertaa kappaleessa Pariterapiaa. Tosiaankin seksuaalista väkivaltaa on myös toisenlaista mitä yleensä ajatellaan. Seksuaalista väkivaltaa on myös mm. mitätöidä, pilkata ja väheksyä jatkuvasti toinen seksuaalisesti, esimerkiksi parisuhteessa. Ja tätä sain kokea paljon. Meni vain aikaa että tajusin että onhan se sellainenkin seksuaalista väkivaltaa.  Kyllä paha mieli yhä välistä vielä valtaa Matin aikaisista tapahtumista, vaikkakin harvoin, mutta jostain nurkan takaa se yllättäen välistä hyökkää, etenkin jos olen nukkunut huonosti taikka toisinaan krapula aamuina. Sain unta vasta yhdeksältä ja koko aamuyön kissa molisi, enkä sen jälkeen meinannut saada unta. Heräsin sitten jossain kolmen ja neljän välillä ja olo on yhä tokkurainen. Monesti sitä on erehtynyt luulemaan ettei Matin aikaiset asiat enää liikuttaisi, mutta välistä totuus muistuttaa itsestään. Parin otteeseen vollotin kun katselin tuota PMMP:n keikkaa. Jäljet jäi, eri tavoin, enkä voi muuta kuin jatkaa elämääni niistäkin huolimatta.

Tuosta kaverin kastetilaisuudesta sen verran että oli tuo ortodoksinen kirkkomeininki aivan toista kuin ev.lut. Viimeksi olen ev.lut. kirkossa käynyt useita vuosia sitten ja niin kirkko kuin meininkikin oli paljon ankeampi kuin ortodoksisessa. Ortodoksisessa lisäksi laitettiin takit naulakkoon. Ensimmäistä kertaa olin mukana heidän menoissaan, tosin en samoin osallistunut kuin ne ortodoksit, kun ei paljoa ollut tietoa siitä käyttäytymisestä ja tavoista.

Tänään on käytävä suihkussa, haisen jo hielle. Ei yhtään huvittaisi mutta on se käytävä kun huomenna on taas kurssi (ja sen jälkeen jumppaan pitkästä aikaa). Tällä viikolla kurssia ei ollut ollenkaan. En YLEENSÄ tykkää käydä suihkussa mutta tietenkin käyn sillä tykkään olla puhdas ja puhtauden tunteesta. Suihkussakin  vaan valitettavasti tulee se tunne että jalat meinaa lähteä alta.

Eilen aamulla oli kello soimassa viideltä aamulla mutta en saanut unta koko yönä. Kuitenkin läksin sinne kaverin kastetilaisuuteen, mutta kävelin ensin ihan väärään suuntaan, nimittäin ortodoksiseen kirkkomuseoon. Soitin sitten äidille että missä se kirkko on, äiti sanoi että se on aivan eri suunnassa kuin missä minä olin, hän neuvoi tietä mutta minulla ei ollut mitään hajuakaan kirkon sijainnista ja alkoi olla jo kiire. Onnekseni kuitenkin veljeni tiesi missä se on ja tuli autolla minut sinne viemään. Yllätyksekseni kirkossa oli myös toinen kurssin ohjaajista, hän mm jakoi liittyjille kukat, teki ristinmerkit usein kuten muutkin jmv. Tilaisuus kesti vajaat neljä tuntia mukaan lukien lyhyt kahvittelumme. Aika erikoinen kokemus tuo oli, vaikka välistä olinkin ulalla siitä mitä siellä tekivät. Pissahätä oli siitä lähtien kun menin tilaisuuteen ja sitä kesti pari tuntia kunnes pääsin vessaan. Onneksi osasin sen unohtaa ettei tarvinnut olla kupla otsassa.

 Nyt minua vieläkin väsyttää vaikka eilen kotiin tullessa nukuin lähes koko päivän ja yönkin hyvin.

En ole eräästä ystävästä kuullut aikoihin mitään. Oli rikkaus olla hänen kanssaan tekemisissä. Sähköpostiakin on varmaan ihan turha lähettää kun ei viimeksikään vastannut. Riitaa tai mitään muutakaan vastaavaa meillä ei ollut. Tämä ystävä on minulle tärkeä ja olisi mukava taas kuulla hänestä.

Kanapizza on uunissa ja irtokarkkia olen syönyt. Äiti maksoi tänään ostokseni ja lisäksi iskältä sain parikymppiä. Nyt on taas vaikka mitä hyvää syömistä . Ei pitäisi herkutella kun laihiksella olen mutta viime yöstä lähtien on ollut hirmu himo irtokarkkeihin.

Käytiin tänään kurssilaisten kanssa museossa, museo oli minun ehdotukseni. Saatiin sielläkin suullisia tehtäviä mutta ei mitään niin ahdistavia kuin kouluaikoina. Ennen museoon menoa näin Matin, oli ilmeisesti vaimonsa ja lapsensa kanssa liikenteessä. Lieköhän se vaimo se jonka Matti aikoinaan minun antoi käsittää vaiko joku toinen?! En katsonut naista enkä lasta kunnolla kun yritin katsoa että onko Matti Matti ja olihan se, moikkasimme, ei muuta. Mitäpä muuta voisikaan odottaa kun oli perheensä seurassa. Ei kaikki ajatukseni täyttyneet miettimällä häntä, mutta hieman kylmähkö tunne jäi psyykkisesti ja jokin lievä pahansorttinen olo yritti tulla pintaani, muttei kunnolla onnistunut, kaikki se pettämis paska, valheet jmv tuli mieleeni silloin.  Nyt hänellä ei ollut partaakaan niin kuin minun aikanani, tykkäsin aina hänen ulkonäöstään enemmän ilman partaa.

Kaveri kutsui minut lauantaiksi kastetilaisuuteensa kun hänestä tuli  ortodoksi. Ihan mielelläni sinne menisin, jos vaan tietäisin missä täällä on ortodoksinen kirkko, saa siis nähdä menenkö kun en sitä muista. Aamulla aikaisin se on, mutta tulisipa ainakin ajoissa herättyä ja olisi muutenkin vaihtelua.

Nytpä otin pizzan uunista. Lepuuttelen hieman läskiä vatsaani ennen kuin alan sitä syömään. Ulkona on aivan ihana ilma, lumet sulaa, aurinko paistaa ja lämmittääkin jo hieman.

Ennen tuntui että vaadin itseltäni koko ajan liikoja ja että pitäisi yrittää olla kaikessa hyvä ja onnistunut. Nykyisin tuollainen taakka on poissa. En vaadi itseltäni liikoja ja olen huomattavasti enemmän itseeni tyytyväinenkin. On ollut hyvää aikaa korjailla itseluottamusta kun kukaan ei ole latistamassa minua. Toisinaan minä jopa toivon että Matti joutuisi psyykkisesti kärsimään, olisin varmaan vahingoniloinen, mutta en ihmettele yhtään kaiken sen hänen aiheuttaman kärsimykseni jälkeen. Valitettavasti ns. paha ei vaan aina saa palkkaansa. Nautin huomattavasti enemmän elämästäni kun pieni ääneni ei moiti minua jatkuvasti kaikessa ja kaiken aikaa. Matin aikana moitin itseäni paljon ja sitä samaa Mattikin tuntui minulle välistä tekevän. En enää vertaile kaiken aikaa itseäni muihin naisiin. Matin aikana oli usein psyykkisesti niin paha olo että fyysisestikin voin pahoin ja oksentelin niihin aikoihin aika usein. Matin jälkeen kaikki tuollaiset oksentelut jmv on jäänyt kuin itsestään pois. Muistan kun vatsassa usein oikein velloi silloin kun meni huonosti.

Poltin 10 vuotta tupakkaa, kunnes joskus viime vuonna lopetin. Alkoholia juodessa kuitenkin tulee vielä poltettua. Nikotiini purkkaakin menee vain 0-4 suunnilleen kuukaudessa. Kahvia kyllä edelleenkin kuluu paljon, mutta se ei minua haittaa.

Kurssin lisäksi uskallan käydä jumpassakin yksinäni. Joskus aiemmin eri jumpassa jumppaaminen loppui siihen kun ei äiti enää päässyt mukaani. Tahtoisin myös oppia puhumaan ihmisille enemmän. Toki minä tutussa ja hyvässä seurassa puhun, välistä aika paljonkin mutta vielä kun uskaltaisi muidenkin kanssa jutella. Kurssilla on ihmisiä joita jännittää mutta jotka siltikin puhuvat toistensa kanssa, siihen samaan minäkin tahtoisin pyrkiä, vielä kun aina keksisi jotain sanottavaakin. Se on nykyään ehkä eniten juuri tuossa asiassa rajoittanut kun ei keksi mitä sanoa. Pyrin myös siihen että olisin yhteyksissä ihmisiin enemmän, esim. facebookin kautta.

Yhden yön unessa Matti jätti taakseen rakentamiaan asioita ja kosi minua. Mistä ne tuollaiset unetkin tulee. Pääasia kuitenkin että painajaiset hänestä ovat loppuneet.

Pitkästä aikaa puhelimella kirjoitan. Olen nyt kotikotona, kurssilta tulin äsken. Olen saanut taas uutta kiusaa: en meinaa aina tietää että olenko ihmisten ilmoilla ajatellut ääneen, vaikken olekaan. En tiedä onko tuo lääkkeiden sivuvaikutusta vai mitä. Tänään bussia odotellessa taas tuntui että jalat lähtevät alta. Todella ikäviä tuollaiset oireet, juuri kun voisi nauttia elämästä. Joskus seurustellessani Matin kanssa, toisinaan mietin mikä autuus olisi jos erottaisiin. Sitä autuutta ei vain koskaan ole tuntunut, varmaan sen takia että traumatkin jäi ja oli taisteltava niidenkin kanssa. En enää edes muista suhteestamme äkkiseltään paljoa. Yllätyksekseni löysin Matin facebookista, olipa taas antanut itsestään paremman kuvan sielläkin. Lisäksi uteliaisuudesta etsin siellä joitain koulu aikaisia tyyppejä. Tuli hieman katkera olo siitä että heillä kyllä kavereita näytti riittävän vaikka rääkkäsivät minun tutustumis rohkeuteni pois!

Yhä yritän laihduttaa, kun paisuin sen 20 kiloa.  Tällä hetkellä läskini eivät kuitenkaan masenna ja ahdista minua. Osaan läskeistäni huolimatta olla jopa tyytyväinen toisinaan ulkonäkööni, ainakin silloin kun olen löytänyt päälleni hyvän näköiset ja hyvän kokoiset vaatteet, eli nekin siis piristää kummasti. Pitäisi vaan lisää saada sopivia, mutta hyvän näköisiä vaatteita, ei siis mitään tantta vaatteita. Tämän hetkinen tyytyväisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä että lopettaisin laihduttamisen, vaan se tarkoittaa sitä että on hyvä olla itseensä tyytyväinen ennen kuin on vielä sitäkin tyytyväisempi . Kyllä ne läskit vieläkin välistä ahdistaa mutta ei onneksi läheskään niin usein.

Huomenna taas kurssille ja sen jälkeen kotikotiin, jossa aion viettää yhden yön.

Kissa molisee vähän väliä vaikka kello on jo 00.10. Kohta nukkumaan.

Olen alkanut taistella paniikkiani (sekä samalla myös siihen liittyviä tapoja) vastaan. Tuo kurssi on antanut minulle rohkeutta, siitäkin huolimatta etten kurssillakaan ollessa aina uskalla puhua. Suureksi osaksi rohkeus myös johtuu siitä että olen alkanut arvostaa itseäni taas pitkästä aikaa. Samalla olen myös huomannut ettei kukaan renttu enää yritä iskeä minua baarissa, niin kuin monesti ennen (tosin ei kovin muutkaan ). Baarista nyt ei kovin järkevää seuraa löydä, ellei vain halua yhdenillanjuttuja. Yritän ylläpitää enempi ihmissuhteitani, joita olen laiminlyönyt kun olen ollut huono pitämään suhteita yllä. Ihmisiin tutustumisessa rajoittaa myöskin se että pelkään aina kaikkien olevan jotain Matin tuttuja ja mieluummin välttelen hänen tuttujaan, vaikka niitä paljon onkin. Tulee silloin vaan sellainen olo että minusta on kuultu tai saadaan vielä kuulla jotain paskaa ja jos joutuisin siihen tilanteeseen että puolustaisin itseäni niin minua ei uskottaisi. (Se monesti tuntuu pahalle kun tietää itse puhuvansa kuitenkin totta). Senkin takia en yleensä uskalla ruveta luomaan mitään ihmissuhteita, sillä joutuisin ottamaan samalla siitä seuraavan haavoittumisen riskin asiassa joka toisinaan on ollut minulle todella kipeä. Valitettavasti maailma, varsinkin Suomi tuntuu olevan niin pieni että vaikuttaa siltä kuin Matti tuntisi lähes jokaisen ihmisen johon törmään. Jälkeä ei siis pelkästään jäänyt parisuhteitten solmimisen osalta vaan MYÖS muidenkin suhteitten osalta. Katson kuitenkin positiivisesti eteenpäin, sekin on jo minulle suuri askel että uskallan käydä siellä kurssilla kaksi kertaa viikossa.

Olen ajatellut sitä vaikuttaako muiden mielipiteet minusta minuun. Toisaalta kun jännitän niin silloinhan minä tavallaan välitän siitä mitä mieltä minusta ollaan. Toisaalta taas toisinaan minua ei hetkauta se yhtään, mitä merkitystä muka sillä on jos minusta ajatellaan paskamaisesti? (Riippuu mielialastakin vaikuttaako se). Olen tullut siihen tulokseen että jos on ollut 13 vuotta jatkuvassa jännityksessä niin se on myös jo totuttu tapa josta on vaikea päästä eroon. Tämä ns tapa vaikuttaa minuun silloinkin kun en edes jännitä. Nyt olen hiljalleen yrittänyt päästä siitä tavasta pois. Kurssi on siinä hyvänä apuna. Pelkäsin että millaisia ihmisiä kurssille tulee, mutta ihan hyvä porukka tuntuu taas olevan.

Olen alkanut siivoilla enemmän kun siihen tuntuu nyt olevan voimavaroja. Imuroin ja tiskasin äsken. Olen päättänyt että jos en muulloin jaksa siivota niin viimeistään sitten aina perjantaisin. Mielenterveyskuntoutujilla tuntuu olevan aivan yleistä se ettei aina jaksa pitää huushollia siistinä. Jostain olen voimaa saanut, kun menee paremmin (toivottavasti en nuolaise liian aikaisin). Monesti silloin kun Matti on tullut mieleeni niin olen alkanut tuntea alemmuudentunteita, vaikkei niitä muuten koko päivänä olisi ollutkaan. Jäljet siis on jääneet, mutta senhän jo tiesin muutenkin.

Jotkut noista psykosomaattisista oireista on pysyneet ja osa saattaa johtua lääkkeistäkin, mutta niistä ei nyt sen enempää.

Huomenna alkaa taas kurssi uudestaan ja jännitänkin millaisia ihmisiä sinne on tulossa, mutta sen näkee sitten vasta huomenna.

Hetkeksi tänään pysäytti uni jonka Matista näin. Kävin naiskentelemassa siinä unessa häntä kun etsin vanhempieni uutta asuntoa (eivät siis oikeasti ole muuttaneet) samasta talosta ja sattumalta päädyinkin hänen ovelleen. Hänen tyttöystävänsä lähti siinä ulkosalla käymään ja Matti käyttäytyi aivan samoin kuin eräs entien poikaystäväni jolla ei juurikaan ollut käytöstapoja. No olipa taas uni. En kuitenkaan hänestä enää useinkaan unia näe. Ne painajaisetkin hänen käytöksestään on enimmäkseen loppuneet.

Haluaisin ehkä uskaltaa jo saada uuden miehen mutta minulta se ei koskaan ole käynyt helposti, varsinkaan nyt kun olen tällainen läskipossu ja kun itse kuitenkin tykkään hoikista ja minulle kokonaisuus ratkaisee, niin ulkonäkö kuin sisuskin. Ennen koin olevani kauniimpi, nyt se on hukassa. Vituttaa syödä lääkkeitä jotka syötättävät koko ajan ja lääkärille siitä näkyy olevan aivan turha sanoa! En ikinä ole ollut näin lihava kuin nykyään. Laihduttamisessa täytyy tehdä moninkertaisesti hommia ja välistä turhauttaa jos tuloksia ei siltikään näy. Lääkkeen hyöty on kuulemma suurempi kuin haitta. JA PASKAN MARJAT! Kyllä nuo läskitkin aika paljon haittaa, eikä kyse ole enää vain muutamasta pikkukilosta.

Vaikka minulla meneekin nyt kivasti niin on joitain kiusantekijöitä minua häiritsemässä. Niitä on mm. nielemisvaikeudet syödessä, jonka takia pelkään koko ajan vetäväni väärään henkeen ruokaa ja tukehtuvani. Tuntuu kuin nieltäessä ei kurkussa olisi tuntoa. Lisäksi tulee välistä hengittämisvaikeuksia ja tavallaan kuin "unohtaisin" kuinka hengitetään. Toiseksi pelkään olla veitsien lähettyvillä kun iskee pakkoneuroosit että sillä pitäisi jotain lyödä (tiedän sen olevan aivan yleinen pakkoneuroosi, mutta eipä se paljoakaan auta, kun välistä ottaa voimille taistella itseäni vastaan). Kolmanneksi, tuntuu välistä että jalat lähtevät alta ja että niistä lähtisi tunto, etenkin suihkussa ollessani ja ihmisten ilmoilla liikkuessani, esim. kun oltiin kurssilaisten kanssa viikko sitten keilaamassa. Neljänneksi nyt aivan uutena minulle on ruvennut tulemaan sellainen pakkoneuroosi että julkisilla paikoilla pitäisi möläytellä asioita joita en tahtoisi todellakaan möläyttää ja vaikka kammottaa olla ihmisten huomion keskipisteenä. Lisäksi meinaan kilahdella pitkään toistuvista äänistä, muistissa tapahtuu pätkimistä ja välistä tulee muutenkin mielessä pätkimistä ja käsi sekä jalka nykäyksiä sekä aamuisin herään välistä siihen kun olen vetänyt sylkeä väärään henkeen kun leponex aiheuttaa liiallista syljen eritystä. Tänäänkin kun käytiin kurssilaisten kanssa teatterissa niin piti taistella itseni kanssa etten jotain alkaisi möläytellä (vaikka ahdistikin se ihmispaljous) ja lisäksi tuntui että kohta kilahdan kun jossain vaiheessa esitykseen kuului toistuvia ääniä. Pidin kyllä esityksestä muuten. Olen myös huomioinut että nykyään jos puhun jotain Matista tai hänen kavereistaan niin meinaan välistä saada siitä paniikkikohtauksen, sydänkin rupeaa kovasti silloin pompottamaan ja alkaa tärisyttämään jmv. Tässäpä näitä kiusantekijöitä jo tulikin ja ne vaivaavat nykyään lähes päivittäin, enkä oikein tiedä mistä ne johtuvat kun muuten menisi ihan hyvin.

Unohtui mainita että lääkkeiden lisäksi minua saattaa syötättää myös se etten ole pariin kuukauteen polttanut tupakkaa. Joinain päivinä syön 1-2 nikotiinipurkkaa päivässä ja välistä en yhtään vaikka olenkin polttanut 10 vuotta. Humalassa kuitenkin tulee poltettua enkä ihmettelisi muutenkaan sortuvani kun lopettaminen tapahtui hetken mielijohteesta. Olen huomannut että polttaessani jännitän enemmän. Nikotiinipurkat laittavat välistä vatsani sekaisin. Nytkin tekisi mieleni tupakkaa. Lisäksi minulla on vuokranantajan lupa polttaa sisällä.

Tulinpa juuri jokin aika sitten taas kurssilta. Siellä on sellaisia harjoituksia joiden vuoksi olisin vielä vuosi-pari sitten juossut karkuun ja jättänyt koko kurssin. Tänään varsinkin oli aika vaativia tehtäviä, joista ennen varmasti olisi tullut kova paniikki päälle ellen sitä ennen olisi jo juossut karkuun. Ehkä hieman rohkeutta on tullut minulle lisää ja huomattavasti itseluottamusta sitten Matin ajoilta, jolloinka tunsin itseni täysin arvottomaksi.

Molisija kisu saa nyt aamuin ja illoin erästä serotoniiniin vaikuttavaa reseptivapaata lääkettä ja on hieman rauhoittunut, ainakin täällä porukoilla ollessa. En sitten tiedä alkaako sama mekkalointi taas uudestaan kun lähdetään takaisin asunnolle. Aijemmin sillä oli erästä haihdutinta joka pistettiin pistokkeeseen että se haihduttimen hajut olisi levinneet koko asuntoon, mutta siitä ei kisulle ollut mitään hyötyä. Pelkäsin ja hieman pelkään edelleenkin että saisin vielä varoituksen asunnollani kissan molinan ja mekkaloinnin takia.

Olen pulskistunut aivan liikaa sitten viime syksystä lähtien ja laihduttaminen tuntuu paljon vaikeammalta kuin ennen, ennen se on ollut minulle aika helppoa. Yhdet lääkkeet lihottavat kun koko ajan tulee vastustamaton syömisinto, onneksi kuitenkin sain siihen yhden lääkkeen joka hieman helpottaa syötätystä, sitä on käytetty myös laihdutuslääkkeenä. Aluksi se toimi tehokkaasti mutta nyt syötätykset on alkaneet taas tulla takaisin. Tässä kuussa on taas vanhenemispäiväni eikä se ainakaan vähennä kilojani. S koon vaatteeni eivät enää mahdu päälle, joten olen joutunut ostamaan isompi kokoisia vaatteita, joissa en oloani tunne kovinkaan seksikkääksi, vaikkeivat mitään mummo vaatteita olekaan. Läskit tuon epäseksikkään oloni tekee eikä vaatteet. Joskus vielä kuitenkin aijon mahtua taas S koon vaatteisiini. Tällä hetkellä on vain yhdet housut (muovihousut) jotka mahtuvat päälleni ja uusia levenevälahkeisia housuja tuntuu olevan lähes mahdoton löytää. No, ehkäpä ne läskit tästä vielä lähtisivät, ainakin toivottavasti. Yritän kuitenkin hyväksyä ihrani ennen kuin niistä pääsen eroon. Osaan myös vitsailla läskeilläni, vaikkei kivalta tuntuisikaan jos esim. joku tuntematon tulisi läskeistäni mainitsemaan.

Olen jatkuvasti alkanut näkemään unia joissa olen raskaana. Johtunee vauvakuumeestani joka taas kerran on iskenyt minuun. Ei minulla kuitenkaan ole edes hyvää miestäkään ja lihatiskejä tauteineen en suosi. Tuntuu että joillekin on aina ollut täysin itsestään selvää saada lapsia, vaikkei se sitä olisikaan, ei ainakaan minulle. Kovasti lasta toivoisin mutta näinköhän koskaan tulen saamaan.