En enää
Enää en tunne jatkuvaa katumusta siitä kun vihdoinkin osaan ajatella välistä jostain ihmisestä pahaakin, enää en moiti, arvostele ja rankaise itseäni siitä. Uskallan myös tuntea vihaa enkä enää tuomitse itseäni jos ns juoruilen jollekin läheiselleni tosiasioista, jotka täysin todeksi tiedän. Minäkin olen vain ihminen ja on minullakin oltava purkautumiskeino, sätkynukkena purkautumis keinoa ei ole. Nyt kun olen kaiken tuon oivaltanut niin olen myös tajunnut etteivät nuo asiat minusta pahaa ihmistä tee. Ennemminkin olen ollut hölmö luullessani ns hyvyyden piilevän siinäkin että antaa muiden kohdella itseään miten vain, tuntien heitä kohtaan liikaa ymmärrystä. Olen ollut läheisriippuvainen, ja sitä olen edelleenkin mutta en enää niin paljoa. Moni käsittää läheisriippuvuuden pelkästään yksin olon peloksi, vaikka se on paljon laaja alaisempi juttu. Itse en kuitenkaan yksin oloa pelkää, olen niin paljon yksinäni ollut, ja parhaiten minulla on useasti mennyt juuri yksin ollessa. (Ei kuitenkaan aina).
