kohti parempaako?

Aivan ihanaa huomata että auttamisenhaluni on taas herännyt henkiin, enkä tällä nyt tarkoita mitään sellaista että pitäisi olla/hommata joku ihmissuhde jossa yrittää ns pelastaa toista ongelmiltaan jmv mikä on ominaista läheisriippuvuudelle. Ei kiitos, ei enää! Tarkoistan yleistä halua auttaa, tuntemattomiakin. Tämä halu oli minussa vahvana jo ennen kuin Matin tapasin mutta Matin aikana aloin tuntea että auttamisenhalunikin on kuollut, sillä hän jatkuvasti syytti ja syyllisti minua omista vioistaan ja antoi muidenkin käsittää minun olevan sellainen joka hän itse todellisuudessa on. On mukavaa huomata hiljalleen palautuvansa minuksi ja lisäksi vieläpä taas hieman olen kasvanut ja oppinut taas paljon uutta itsestäni sekä elämästäkin .

Sainpa taas tänään oikean voimaruiskeen kun aloin lukemaan Raimo Mäkelän kirjaa Naamiona terve mieli kuinka kohtaan luonnehäiriöisen? Oli ihan hirveästi minullekin tuttua asiaa ja paljon myöskin sellaistakin tuttua mistä olen Matin ja minun suhteessa ollut tietoinen mutta jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi. Tuntui hyvältä nähdä kaikki se kamaluus painetussa muodossa. Opin taas myös lisää tutuistakin asioista. Hyvä että tuollaisia kirjoja on olemassa. Toisinaan siltikin kaipaus vaivaa.

Edellisessä oli taas täyttä, tuttua asiaa. Jotenkin en osaa mieltää itseäni uhriksi vaikka tässä asiassa sitä olenkin. Joskus vain tuli rämmittyä ulos siitä uhrina olosta, kannustuksena minulla oli silloin joku kirjakin. Asiat eivät nimittäin etene jos aina pitää itseään ns uhrina, elämä ei silloin muutu. Pääsin joskus siis siitä uhrina olosta pois mutta se on tainnut mennä siihen etten pysty uhrina näkemään itseäni kunnolla silloinkaan kun siihen olisi aihettakin.

Tyypillistä uhreille on, että he ovat kokeneet tai kokevat edelleen jokapäiväisessä elämässään joko henkistä tai fyysistä väkivaltaa, joka johtuu pääsääntöisesti luonnehäiriöisen henkilön käyttäytymisestä. Uhrit kärsivät usein voimakkaista, täysin perusteettomista syyllisyydentunteista. Heidän omanarvontuntonsa ja itsetuntonsa on laskenut ja käsitys normaalista elämästä on hämärtynyt. Heidän sietokykynsä loukkauksille ja pahoinpitelyille on venynyt epätodellisiin mittasuhteisiin. Tästä seuraa uhreille vuosia kestäviä, kivuliaita ja yhteiskunnalle kalliiksi tulevia toipumisprosesseja, jopa työkyvyttömyyttä… Tässä siis pätkää postista jonka sain narsistienuhrientuelta.

Tänään on ollut ihan leppoisa päivä. Eron jälkeen on tunteet myllertäneet laidasta laitaan ja vaikka useana päivänä olenkin voinut hyvin niin tiedän että kaikkien kamaluuksien jälkeen en tule niin helpolla pääsemään. Etukäteen en sitä kuitenkaan rupea murehtimaan ja voimatkin on kuukauden aikana alkaneet hiljalleen palautua. Tänään kävin taas narsistienuhrientuen nettisivuilla ja kaikki ne viestit olivat minulle muistutus siitä kuinka sairas suhteeni on ollut ja etten tosiaankaan ole niin huono ihminen mitä minun annettiin jatkuvasti käsittää. Tuo paikka antaa minulle voimia ja toivoa. Yhtenä päivänä sain myös postia narsistienuhrientuki ry:ltä.

Onneksi tieto narsismista on lisääntymässä mutta samalla se voi tuoda myös mukanaan sen haittapuolen että ihmiset alkavat liian helposti leimata toisiaan narsisteiksi. Ja oikeat narsistit eivät yleensä suostu diagnosoitaviksi, monesti asia tulee esille vasta kun ovat hakeutuneet hoitoon jonkun muun asian vuoksi, eikä aina silloinkaan. Ja on myös narsisteja jotka ovat saaneet eri diagnoosin. Tästä tulikin mieleeni että Matti hieman kammoksui kaiken maailman terapeutteja ja sairaaloita, ja sai kerran mukanani ollessa erään entisen terapeuttini hermostumaan ja korottamaan ääntään, samalla pysyen itse tyynenä ja asiallisena. Olin kuitenkin tilanteesta aika huvittunut.

Nuo mainitsemani kokoukset olisivat kyllä minulle aivan omiaan, oma terapeuttini on tilanteessani hyvin ymmärtämätön ja väheksyvä, ja tiedän että on paljon ihmisiä jotka ovat samassa tilanteessa. Ne joilla on narsistin kanssa lapsia ja jotka joutuvat olemaan viranomaisten kanssa tekemisissä niin he varsinkin ovat monesti kusessa tilanteessaan kun narsistit osaavat olla niin uskottavia ja monet narskut eivät epäile käyttää lapsiaankin vain välineinään. Välistä ihan turhauttaa puhua terapeutilleni. Esimerkkinä, sanoin terapeutilleni eräästä tilanteesta jossa Matti hakkasi minua kunnolla, sanoin että turpoamalla tuli kolmaskin poski niin terapeutti rupesi vain nauramaan! Minua ei kyllä enää jaksanut naurattaa yhtään! Kävisin yksityisellä jos vain olisi varaa mutta kun ei ole, ja mitä sekään hyödyttäisi jos silläkään terapeutilla ei ole käsitystä siitä mitkä jäljet narsisti pystyy toiseen jättämään!

On taas tapahtunut vaikka mitä, Mattikin otti yhtenä iltana yhteyttä, mutta siitä ehkä lisää toisella kertaa. Nyt minulla olisi halua ruveta käymään paikkakuntani narsistienuhrien kokouksissa mutta paniikkihäiriöni on sille suurena esteenä. Lisäksi pelkään jos siellä on tuttuja naamoja, Matilla on hirveästi tuttuja ja monet pitävät häntä hyvänä ihmisenä ja naiset ovat lääpällään kun Matti on sellainen naistennaurattaja joka esittää aivan toista mikä oikeasti onkaan. Lisäksi jotenkin pelkään että joutuisin itse syytetynpallille, johtunee siitä että aina riitti niitä syyttäviä sormia jotka osoittivat vain minua. Toisinaan tuntui jopa helpommalta ja vähemmän voimia vievältä pyytää anteeksi samantien koko olemassaoloani kuin pitää puoliani. Puoliani pitäessä samat syyttelevät sormet vain yltyivät ja tulin vain nöyryytetyksi taas kerran. Mutta halu kokouksiin olisi kova sillä eivät läheisetkään täysin pysty ymmärtämään mitä olen läpi käynyt ja miksi itsekin toimin niin kuin toimin.

Minä pidin aina Matin ominaistuoksusta ja varmaankin pitäisin edelleenkin. Monille varmaan toisen ominaistuoksu voi tuoda turvallisen olon mutta minulle Matin tuoksu sai aikaan jonkinlaisen jännitteen, ilmanvärinän, aivan niin kuin jatkuvasti olisi odotettavissa jotakin, josta ei koskaan etukäteen voinut kunnolla tietää onko odotettavissa jotakin hyvää vaiko pahaa. Se tunne korostui varsinkin usein silloin kun Matti oli humalassa ja varsinkin jos itse oli samalla selvinpäin. Kaiken sen viinan ja tupakan löyhkän alta paljastui aina hänen oma tuoksunsa jota aina niin kaipasin ja odotin taas sen saavani haistaa. Turvallisimmilta tuntui niinä päivinä kun Matti vaikutti aidosti onnelliselta kanssani, ettei ilmassa ollut vain sitä jatkuvaa teatterin tuntua. Niitä hyviä päiviä vaan valitettavasti oli paljon vähemmän kuin huonoja päiviä .. Niinäkin kertoina kun Matti oli matkoilla niin monesti haistelin jotain hänen vaatettaan ja ominaistuoksun avulla tunsin hänet lähelleni.

Vasta nyt hiljalleen minulle on alkanut valjeta se että ei enää jatkuvaa huutoa, itkua, pilkkaa, nöyryytystä, häpeää, pelkoa toisista naisista, valheita, manipulointia, mustamaalaamista, jatkuvia pettymyksiä, eikä enää muodottomaksi turvonneita kasvoja, mustia silmiä eikä aivotärähdyksiäkään, ei enää syytteleviä sormia jotka eivät oikeasti mitään tiedä, ei enää pelkoa ja vahtimista örveltääkö toinen itsensä kännissä hengiltä ja vaikka mitä mikä on EI ENÄÄ! Vaikka pallo jalkani kahleesta onkin jo irronnut, napsahtanut poikki kulutuksesta, niin jäljellä on vielä itse kahle joka ei hetkessä irtoa. Minun täytyy varovasti ruveta taistoon traumatisoivan menneisyyden kahleen kanssa jotta jokin päivä kahlekin irtoaa ja voisin todeta: VAPAUS! ELOSSA! Se ei käy hetkessä, tulee vielä hyviä sekä huonojakin päiviä. Nyt minulla on kuitenkin aikaa itselleni, vaikka en voi kieltää ettenkö toisinaan kaipaisi rintaa johon painautua, sekä tuttua miehen ominaistuoksua. Parisuhteen kahleen pallo on kuitenkin nyt poissa.

Eilen luin narsistienuhrientuki sivuilla kirjoituksen jonka jo tiesinkin. Eli siis joku psykologi oli sanonut että narsistille pitää uhrissa olla haastetta. Kirjoituksessa oli myös siitä että kun narsisti on uhrinsa ajanut raunioiksi ja kokee ettei tässä ole enää tarpeeksi haastetta niin narsisti siirtyy heti jo seuraavaan uhriinsa. Loppuajasta Matti kyllä huomasi minun olevan aivan raunioina, lopussa. Huusinkin hänelle sitä monesti kun hän vain avasi suunsa, huusin siis olevani lopussa ja aivan ihmisraunio, ja muutenkin aloin olemaan vihamielinen ja kylmempi häntä kohtaan. Olisin kyllä toisin tehnyt jos olisin eron arvannut tulevan… Useasti suhteen aikana Matti myös sanoi minulle että on sinussa ainakin haastetta, minkä hän näki hyvänä asiana. Nyt sitten olisi tarkoituksena hiljalleen, voimavarojeni mukaisesti ruveta taas kokoamaan minusta jääneitä sirpaleita. Toivottavasti suunta on jatkossa kohti parempaa. Silloin kun keksin tälle blogille nimen niin mielessä kävi myös hyvin paljon erotilanne Matista.

En ole tätä blogia nyt paljoa kirjoittanut kun olen niin paljon kirjoittanut toista blogiani. Lokakuussa hajosi toinen Matin antamista korviksista kun hän kävi kimppuuni, mutta ei pahasti sillä kertaa. Hän löysi korviksen lattialta aivan litistyneenä ja osan irronneena. Hän taisi kaikkiaan hajottaa 6 korvistani. Tällä hetkellä korvassani on vain 1 korvis vaikka yleensä olisi 6. Toinen Matin antamista korviksista on vielä tallessa mutta siitä katosi aijemmassa rytäkässämme kiinnike osa. Eräänä toisena päivänä minä menetin malttini ja kävin kadulla keskellä päivää Matin kimppuun, mistä en ole yhtään ylpeä. Puolustukseksi Matti kaatoi minut maahan ja väänti kättäni, mutta teki niin turhan pitkään. Jätin Matin noin 3 viikkoa sitten, sillä hän petti minua. Hän oli väittänyt kavereilleen jättäneensä minut, minkä jo etukäteen olin arvannutkin.