Paineita
Näköjään joka kerta kun erosta on kulunut jo jonkin aikaa, niin jossain vaiheessa tulee ällöttävän kovia paineita pariutumisen vuoksi. Tiedän kyllä etten siihen valmis vielä olisi sillä johan se on huomattu että jokaisesta haen tavalla tai toisella vielä Mattia, jotakin samaa kuin Matissa on ja pettymyksenä aina tajuan sitten kaipaavani häntä. Yli 6 vuotta kuluu hetkessä ja sitten olen jo 30 vuotias eikä raskaaksikaan tule enää yhtä helposti kuin alle kolmikymppisenä. (Toisille helpompaa, toisille vaikeampaa). Tulee vaan hirveät paineet siitä että tulenko koskaan saamaan perhettä vai kuolenko homeiseen vanhainkotiin (jos vanhaksi elän) yksinäisyyttäni. Sen kun tietäisin niin en stressaisi näin paljoa, mutta sellaista varmuutta ei voi saada. Mietin myös että onko kyse vain siitä että pitäisi saada kavereita enemmän, mutta ei se siitä ole kyse, sillä se ei tyydytä samalla tavalla kuin "se jokin". Ihan niin kuin koskaan miestä muka tulisin saamaan, yleensäkään minua ei kiinnosta mitkään tyypilliset tusinapulliaisjuntit, joita kasvaa melkein puissa. Olen jonkinlainen välitapaus, en huoli enää liian tasapainottomia miehiä ja kukapa tasapainoinen mies huolisi minun kaltaistani paniikkihäiriöistä joka on käynyt vain peruskoulun?! Voi niitä onnellisia joilla on sosiaalisia taitoja, monikaan heistä ei varmaan tajuakaan olla sosiaalisuudestaan kiitollinen. Miten muka koskaan ketään löytäisinkään kun en koskaan käy missään, toisinaan vain baarissa ja baaristakin löytää yleensä minun tuurillani vain juoppoja/muuten vain häiriintyneitä/yhdenillanjuttu tapauksia. Selvinpäinkään minä sitten en kykene tutustumaan ihmisiin. Ja on varma nakki ettei mitkään nettitreffijutut ole minua varten! Hirmuiset on paineet! Ei sitä miestä hetkessä ole löydettävä, sillä olisi väärin häntä ja minua itseänikin kohtaan etten Matista vielä yli ole päässyt, mutta kun on tämä epävarma tilannekin ahdistava. Kaikkihan on epävarmaa, eikä mikään itsestäänselvää, mutta perseen suti, saankohan koskaan edes lapsia?
