On nyt vaihteeksi ollut sellainen kausi ettei tänne ole jaksanut kirjoitella, vaikka kirjeitä kylläkin olen kirjoitellut.
Jotakin puuttuu minusta, minussa on tyhjiö. Ihminen on luonnostaan laumaeläin, vaikkei menisikään lauman mukana. Välistä minua piinaa yksinäisyys, tai siis suurimman osan elämäänihän minä olen tuntenut itseni yksinäiseksi, jopa seurassakin. Nyttenkin minulla on perheen lisäksi yksi ainut kaveri (joskus ei ollut sitäkään) jota en kovin usein näe, sillä en aina jaksaisikaan häntä nähdä ja mieltäni on toisinaan ruvennut painamaan se että eikö edes kaikista läheisimmätkään ihmiset tunne minua niin hyvin kuin kuvittelin ja se vihloo syvältä. Tyhjiöni on syntynyt myös siksi kun taas se rikki mennyt unelmani omasta perheestä tuntuu entistäkin epätoden näköisemmältä. En pysty päästämään ketään kunnolla lähelleni, en etenkään kaverisuhteissani ja Matin jälkeen tuskin muissakaan suhteissani. Aina jos paljastan itsestäni jonkin arkisenkin asian jollekin niin tuntuu että olen paljastanut aivan liikaa. Välttelen saamasta ihmisiä elämääni mutta samalla kaipaan heitä elämääni. Varsinkin sellaisia välttelen jotka selvästi ovat kuulleet minusta ikäviä juoruja, sellaisten seuraa en edes välitä saada. Ei yksin huvita joka paikassa käydä, eikä miehiä sada taivaasta ja baareissakin sataa enimmäkseen vain juoppoja ja naistennaurattajia. Enimmäkseen olen asunnollani kissojen kanssa ja toisinaan minusta tuntuu että olen itsekin enemmän kissa kuin ihminen, paitsi että usein kissat ovat itsestään varmempia kuin minä. Nämäkin huoleni varmaan loppuisivat jos tietäisin että minunkin olisi vielä joskus mahdollista saada luotettava ja rakastava/rakastettava mies elämääni, edes joskus, siis aikaisemmin kuin vasta joskus päivää ennen kuolemaani tmv. Tottakai minä päivisin touhustelen omia juttujani (enimmäkseen asunnollani) mutta välistä se tyhjyys pilkistää esille ja muistuttaa minua kaipauksesta ihmisiin. Tätäkö se sitten tulee olemaan aina? Se on niin helvetin helppo joidenkin tulla sanomaan että tutustu ihmisiin, mutta sanoisivat vasta sitten kun ovat ensin kymmenen vuotta jatkuvasti jännittäneet ihmisiä ja niin sosiaalisia tilanteita kuin tyhjiäkin paikkoja ja toisinaan jopa kaikista läheisimpiäkin ihmisiä. Minä en vaan pysty päästämään ketään lähelleni, minä pelkään paljon koska lähelle päästämisessä on useita vaaroja joihin minulla ei enää ole voimavaroja kaikkien kokemieni rääkkien ja pettymysten jälkeen. Haluaisin kyllä, mutta en pysty, enkä minä pidä itseäni edes tasavertaisena muiden kanssa, toisinaan tuntuu että olen kuin jokin muurahainen joka juoksee jaloista pois mutta joka kyllä tietyissä tilanteissa uskaltaa roiskauttaa jotain myrkkyäkin "kimppuun käyjän" päälle. Ei, ei tämä ole itsesääliä, vaan tämä on totta tällä hetkellä, tämä on elämääni ja se on ollut sitä usein, en minä sitä työkseni surkuttele ja tiedän että muutokset elämässä ovat mahdollisia mutta toisinaan toivo ei vaan tahdo riittää. Sitä paitsi minulle itsesääli ja todellinen suru ovat kaksi eri asiaa, kuten myös sääli ja myötätuntokin ovat minulle kaksi eri asiaa. Surullista että tässäkin asiassa "joudun" vanhasta opitusta tottumuksesta "puolustelemaan" itseäni. "Älä sääli itseäsi ruikuttava pikku kakara" "eihän tuo vielä mitään mutta entä kun MINULLA…" "Säälittävä ämmä" "nyyh nyyh, vittu mikä rasittava itkupilli, aina tyhjiä murehtii" "Ei sulla mitään todellisia ongelmia oo" "Vittu kerro terapeutille eläkä mulle" jne jne jne jne…En ymmärrä kuinka jotkut kykenevät surullisena kuuntelemaan musiikkia joka tekee entistäkin surullisemmaksi, vaikka itsekin niin tein joskus vuosia sitten. Enää ei vaan kykene, miksi kiduttaa itseään yhtään enempää, ellei tarkoituksena ole esim. saada patoutunutta itkua kanavoitumaan ulos tmv. No jokainen tavallaan kuitenkin, mutta itselleni se ei sovi enää.
No on tässä mukaviakin asioita tapahtunut. Torstaista maanantaihin saakka olimme vanhempien ja siskon kanssa veneilemässä, oli ihan mukavaa, välistä pikkusen ahdisti. Ja eilen sain kolmannen lapsen, nimittäin aivan ihanan mustan poikakissa lapsosen 
. Toinen vanhempi kisu joutuu vielä hieman sulattelemaan asiaa, toinen hyväksyy pikkuisen hieman paremmin. Kova lapsonen leikkimään, nyt pikkunen ja toinen kisu ovat sängyllä ja kolmas kisu omissa oloissaan.
Äsken tuli subtv:ltä lyhytelokuva nimeltään Huone. Hohhijakkaa kun oli taas niin mustavalkoinen näkemys. Ja mikä helvetin yleinen harhaluulo sekin monesti on että ahdistuneet ihmiset ei sisätiloissakaan mitään tekisi, muuta kuin vain nyhjöttäisivät! Senkin harhaluulon olen usein itse kohdannut että monesti oletetaan että sosiaalisista tilanteista ahdistuvat ihmiset eivät muka uskaltaisi tarpeen vaatiessa ärähtää vastaan ja sitten kun niin kuitenkin tapahtuu niin pidetään heti jonain sekopäänä, koska "Sehän sano vastaan vaikka yleensä on ihmisten seurassa hiljaa, aika outo!" Hohhoh miten mustavalkoista! Urputi urputi, murrr! Se vielä piti sanoa että olen törmännyt siihenkin harhakäsitykseen että epäsosiaaliset ihmiset pukeutuisivat kuin harmaat hiirulaiset 
taikka päin vastaisesti jos pidät persoonallisia vaatteita niin olet muka huomionhakuinen. No mikä se sitten on ihminen joka ahdistuu huomiosta ja huomion keskipisteeksi joutumisesta mutta siltikin pitää persoonallisen näköisiä vaatteita? Vielä kerran hohhoi, ehkäpä se on ihminen joka pitää juuri sellaisia vaatteita päällään joista itse tykkää! Minulle ainakin on ihan sama onko jokin vaate ainoa kappale koko maailmassa taikka tusinatuote, kunhan itse siitä tykkään 
. Murmurr, hyvää yötä.
Ainiin ja yhtenä yönä näin taas unta että olin raskaana (Matille) 
.
.
. 
