Asian hyväksyminen
Näinä lähi päivinä en ole Mattia kohtaan tuntenut edes ärtyisyyttäkään, vaan olen ajatellut että (minkä jo aikaisemminkin tiesin, vaikkei se pahemmin lohduttanutkaan) hänkin on tavallaan oman itsensä "uhri" ja tilanteiden "uhri", vaikkei se siltikään oikeuta hänen tekosiaan. Seurustelu aikoinamme tunsin usein pahaa mieltä hänen vuokseen että hänenkin elämänsä on ollut sellaista kuin on ja nyt lähi päivinä olen tuntenut välistä sen saman tunteen, paitsi ettei siihen tunteeseen liity enää mitään sellaista että olisi tarvetta saada auttaa häntä, eikä minkään laista syyllisyyttä. Se tunne on vain lähinnä sellainen että harmi mutta enpä minä hänen asioilleen mitään voi eikä minun enää onneksi tarvitsekaan voida, vaan tavallaan olen "laskenut hänet menemään". Aika hyvin olen myös alkanut hyväksyä sen asian ettei sellaista niin ihanaa ihmistä oikeasti ole olemassakaan kuin mitä Matti joskus antoi valheellisesti minun käsittää, tai siis ettei sellaista Mattia edes ole, sen hyväksyminen oli pitkään hyvin vaikeaa mutta nytten olen aika hyvin jo sulattanut sen asian. Meillä oli myös kauniit hetkemme, mutta ne olivat ja menivät (ja suuri osa niistäkin oli Matin puolelta vain valhetta), eikä niitä enää ole muuta kuin menneisyydessä ja muistoissa enkä haluaisi menneisyyttä takaisin, vaan haluan jatkaa elämääni. Kaikesta kärsimyksestä huolimatta en yleensä kadu sitä että tapasin Matin, sillä vaikka hän kohtelikin minua todella julmasti niin samalla opin itsestäni paljon lisää ja opin viimeinkin etten enää antaisi kohdella itseäni liian huonosti. Senkin vuoksi Matilla tulee luultavammin olemaan jonkin lainen paikka aina sydämessäni, vaikkei se sitten olisikaan paikka missä rakkaus häneen piilisi niin jonkin lainen paikka joka tapauksessa. Vaikka kaksi ja puoli vuotta onkin aika lyhyt aika niin sinä aikana koimme yhdessä sekä yhdessä erikseenkin aika paljon. Toki on hetkiä jolloinka minä kiroan niitä hetkiä että edes hänet olen koskaan tavannutkaan ja varmasti tulee vielä päiviäkin jolloin tunnen häntä kohtaan vielä vihaa, kiukkua, pettymystä, surua ja ehkäpä ikävääkin. Nyt kuitenkin haluan vain jatkaa elämääni enkä tahdo menneisyydestäni mitään takaisin.
Täällä vanhempieni luona asuessa tunnen leijailevani jossakin väli vaiheessa kun ei ole omaa kämppää mutta luulenpa että sitten kun saan taas kämpän niin voisin aukaista elämän kirjassani jonkin laisen uuden sivun. Varmasti niitä takapakkejakin välistä vielä sittenkin tulee, mutta takapakeille olen valmis sanomaan: Tervetuloa, viivy niin kauan kuin se on tarpeellista ja sitten kun se ei enää tarpeellista ole niin tervemenoa.
