Plaah, tympäsevää!
Suurimman osan elämääni minua on ärsyttänyt suuresti se että kaikesta aina syytellään vanhempia. En minä sitä sano etteikö olisi perheitä joissa vanhemmat kohtelevat lapsiaan ja toisiaan väärin ja julmasti, on niitä paljonkin, mutta se että aina ronklitaan joka asiassa syytä vanhemmista niin kiukuttaa minua. Esimerkiksi kun minä aloin 13 vuotiaana käymään terapiassa (ja siellä olen juossut siitä saakka) koulukiusaamisen ja siitä johtuvan ahdistuksen vuoksi niin terapeutit väinväkisin yrittivät löytää vanhemmistani jotain vikaa vaikka useita kertoja jankutin heille ettei koti oloissani vikaa ole vaan siitä mitä helvettiä koulukiusaaminen ja jatkuvat pettymykset ikätovereihini on. Kauan sitä piti jankuttaa ennen kuin uskoivat. Perheolot ovat ruvenneet lievästi rakoilemaan VASTA nyt kun olen jo hieman vanhempi. Lisäksi eräs entinen "kaverini" jonka vanhemmat olivat juoppoja ja jolla muuten asiat perheen ulkopuolella sujuivat hyvin ja hänellä oli paljon muitakin ihmissuhteita, niin sanoi minulle suoraan että minun ongelmani eivät ole niin pahoja kuin hänen koska ne eivät ole kotoa lähtöisin. Lukemattomia kertoja elämäni aikana asioitani ja ongelmiani on vähätelty senkin takia vain koska ne eivät ole kotoa lähtöisin! Sitäkin paremmalla syyllä opin siihen että on parempi vain vaijeta asioistaan ja vastata kysymyksiin että menee ihan hyvin, silloinkin, kun ei mennyt. Siinä vaiheessa kun tuo sanoja "kaveri" on liidellyt lapsuuden kodistaan omaan elämäänsä, on hänellä sentään muunlainen sosiaalinen verkosto ympärillään ollut, mutta kun minun kaltaiseni lähti lentelemään lapsuudenkodistaan, niin sosiaalinen verkostoni koostui silloinkin lähinnä "vain" perheestäni. Luultavammin tämä perhe on ollut pelastukseni monessa asiassa. Voi niitä mielenterveysongelmia tulla muistakin syistä kuin vain kotiolojen takia ja minä olen siitä vain yksi elävä esimerkki! Tämä on sellainen asia mikä on raadellut mieltäni elämäni aikana usein ja hyvin loukkaavalla tavalla, siis tuollainen vähättely! Toinen juttu mikä minua on usein tympinyt niin se että ihmiset eivät näytä arvostavan yhtään hiljaisia ihmisiä, johan se on nähty, minuakin on pidetty outona, kusipäänä, ylimielisenä, vajaaälyisenä jne vain koska olen hiljainen muiden kuin sellaisten parissa jotka tunnen hyvin. Jotenkin ihmiset ovat myös näyttäneet ajattelevan että jos on hiljainen ihminen niin sitä voisi kohdella kuin arvotonta paskaa, aivan kuin olettaisivat ettei sellainen ihminen voisi saada siitä joskus tarpeekseen! Lisäksi ujouttakin näytetään pitävän vain heikkoutena, mikä mielestäni ei edes ole heikkous, vaan päin vastoin. Jos nyt ääripäähän mennään niin kuinka moni muka jaksaa kuunnella jatkuvasti sellaista joka on jatkuvasti äänessä, eikä ujoudesta löydy tippaakaan? Minulla ainakin rupeaisi ottamaan kupoliin sellainen ennemmin tai myöhemmin joka ei osaa välistä pitää suutaan kiinni. Näitä asioita olen jo pitkään pohdiskellut ja nyt vihdoinkin sen päätin pukeltaa ulos.
Koska en näytä onnistuvan vastaamaan kommenttiin useista yrityksistäni huolimatta, niin vastaan tähän:
No joissain tilanteissa kyllä olen kokenut ettei kotona olisi saanut puolustaa itseään, mutta enimmäkseen perheessäni on kuitenkin kannustettu puolien pitämiseen ja tunteiden ilmaisuun, eivätkä vanhempani ole koskaan ymmärtäneet perheitä joissa se on ollut kiellettyä. Sen sijaan olen jatkuvasti lapsuudestani lähtien joutunut kokemaan kodin ulkopuolisilta ihmisiltä vähättelyä ja sellaista asennetta ettei minulla olisi oikeutta puolustaa itseäni, etenkin ikätovereiltani, mutta myös muiltakin, terapeuteiltanikin. Arkuutenikin alkoi vasta koulukiusaamisen myötä ja sanallisesti olen aina osannut puolustaa itseäni ja olenpa siinä kielellisesti lahjakaskin, mutta siihen sanalliseen puolustukseen se sitten läheisissä suhteissani on jäänytkin, muuten olen antanut minulle tärkeiden ihmisten kohdella itseäni huonosti. Se että kiusaamisessa oltiin puuttumassa kotioloihini, niin tuskin olisi mitenkään parantanut kiusaamis tilannettani. Se mikä kiusaajiani suuresti näytti ärsyttävän oli se että minä uskalsin ilmaista mielipiteeni rehellisesti, olla asioista erikin mieltä, puolustaa "heikompiani" ja pukeutua toisella tavalla kuin he.
Koulukiusattuna itsekin olen pohtinut asiaa. Vanhempani halusivat lapsistaan vahvoja pikkuaikuisia mutta samalla siis kielsivät lapsen lapsuuden.
Olen päätynyt siihen ajatukseen, mitä nyt vastustat.
Koti leipoo lapsistaan koulukiusatuja. Ei kaikki tapaukset ole näin suoraan nähtävissä mutta suurin osa.
Perustelen sen yksinkertaisesti: jos kotona vain aikuisten aggressiot ovat tärkeitä, voimallisia ja sallittuja ja lasten aggressiot ja vihanilmaukset kiellettyjä, torjuttuja, huvittavia, halveksittuja, niin lapsesta tulee avuton. Lapsi menee sitten helposti lukkoon tai överiksi omien tunteittensa kanssa.
Yksi lapsen itsetunnon musertamisen taktiikka aikuisilla on se, että heti kun lapsi suuttuu, aikuiset huvittuvat lapsen suuttumisesta ja yrittävät neutralisoida lapsen tunneilmaisun. Eivät siis ota todesta. Neutralisoivat konfliktin kieltämällä ja ohittamalla konfliktin. Myös silloin, jos lapsi kajahtaa voimakkaaseen tunneilmaisuun aikuisen aggression seurauksena. Aikuinen voi lopettaaja unohtaa oman aggressionsa ja ihmetellä/huvittua lapsen reaktiosta.
Vaikka tämä tapahtuisikin leikinlaskulla ja saisi aikuiset hyväle tuulelle, on se kuitenkin lapsen tunneilmaisun häpäisemistä. Silloin lapsi ei osaa puolustaa itseään eikä tunne omia rajojaan. Vain muiden tunteet tuntuvat olevan tärkeitä, ei oma tunneilmaisu.
Näin monet aikuiset luovat itselleen alistuvan, “kiltin” ja aran lapsen vaikka käyttävätkin vain “pehmeitä ” keinoja. Lapsi ei opi puolustamaan itseään eikä aiheellisesti vihastumaan koska aikuiset ovat mitätöineet lapsen tunneilmaisun tärkeyden.
Näen ihmisen kehitysprosessit ja identiteetin muodostumisen freudilaisittain aika selkeissä syy- ja seuraussuhteita.
Comment by Arhi, Finnsanity — December 1, 2007 @ 6:51 pm