Samanlainen mutta erilainen
Olen tullut siihen tulokseen että minulle sopivin mies olisi sellainen joka tietyissä asioissa olisi hyvin saman lainen kuin minäkin mutta kuitenkin joissain asioissa ihan erilainen (tuskinpa jaksaisin kaiken aikaa oma peilikuvaani tuijottaa). Tärkeissä asioissa saman sorttinen mutta sitten esim maku asioissa jne voi olla ihan eri sorttinen. Rasittavaa se olisi jos toinen olisi turhan saman lainen kuin itsekin, mutta ei sekään olisi hyvä jos ei yhteistä säveltä löytyisi ja tuntuisi olevan aivan eri planeetalta toisen kanssa. Matin aikoihin parisuhteessani minussa syntyi miellyttämisenhalu, joka siis kohdistui vaan häneen, muihin ihmisiin minulla ei koskaan ole ollut sellaista (ainoastaan poikiin joista olen ollut kiinnostunut), mutta nyt minulle on tullut se asenne mikä on muissakin kuin parisuhteissani ollut, että ota minut joko tällaisena, tai sitten älä ota ollenkaan, sillä en halua enää kuulla sitä missä minä MUKA olen aina väärän lainen. Matti usein sanoi minulle jopa mielipiteistänikin että minä AJATTELEN väärin, aina piti omaa tapaansa ja hurlumhei eukkojensa mielipiteitä ainoana oikeana (ainakin jos olivat samaa mieltä hänen kanssaan. "Munani" ovat alkaneet tulla takaisin ("munat" jotka kadotin Matin aikana) ja nyt voisin tehdä täysin selväksi kiinnostavillekin "narisijoille" että jos ei kelpaa, niin sitten ei. Enkä tällä tarkoita etten olisi muutoskykyinen, vaan tarkoitan sitä etten rupea enää katselemaan ketään miestä jolle minä en kelpaa omana itsenäni.
Nykyään myös hyvin herkästi huomaan jos jollain on sellainen miellyttämisentarve kiinnostuksen kohdettaan kohtaan, kuin mitä minulla oli Mattia kohtaan. Sellainen paistaa läpi.
