Tämä päivä on ollut huono ja masentava, innostuin eilen juomaan viisi siideriä ja jätin iltalääkkeet ottamatta. Toivon huomisesta taas parempaa.
Odotan jo että sairaalarumba olisi kokonaan ohi, tarkoituksena olisi aloittaa elämä puhtaalta pöydältä. Olen tutustunut parin-kolmen vuoden ajan itseeni ihan hurjaa vauhtia ja ihan uudella tavalla. Mattikaan ei saa minussa enää tiettyjä tunteita aikaan, ei vaikka valokuvia katsoisin, vain häneen liittyvät traumat saavat minussa vieläkin välistä tunteita aikaan. Mutta kun pääsen sairaalasta, niin toivon voivani heittää Matin mielestäni helvettiin, eikä se tarkoita asioiden unohtamista, vaan sitä että voisin kutsua niitä asioita jo menneisyydeksi. Varmasti tulee vielä joskus traumapäiviäkin, mutta toivon mukaan ei enää niin usein ja niistä uskon selviäväni. Ei Matti ollut muutenkaan enää niin paljoa mielessäni, kuin vasta viime vuoden lopulla alkoi kummittelemaan ja sitten alkoikin tuo sairaalarumba. Matista välitän enää vain ihmisenä (ja välistä kaipaan mutta todellisuudessa en tiedä kaipaanko häntä vaiko vain jotain tunnetta tmv, luultavammin tunnetta) ja toisinaan pahimpien asioitten mieleen tullessani en aina ihmisenäkään. Tuskin minussa kuitenkaan näin suurta muutosta olisi edes tapahtunut jos en koskaan Mattia olisi tavannut, eli asiassa on ollut jotain hyvääkin. Niin sanottuun uuteen elämääni kuuluu myöskin pienempiäkin asioita: Vihdoinkin värjätään äidin kanssa vaaleita raitoja hiuksiini, että oma vaalea värini pääsee nätimmin kasvamaan takaisin. Aijon myös käydä valokuvat läpi, ne kaikki, vanhimmatkin. Matin aikaisille kuville ajattelin hankkia laatikoita, sillä valokuva-albumia en enää niille kuville tarvitse (tällä hetkellä ne ovat sitä paitsi kehitys pusseissaan). Katson myös vaatehyllyni uudestaan läpi, että mitä olisi pois annettavaa, kuten myös muutkin tavarani, ostan myös imuripusseja ja siivoan täällä, juhlistan jossain vaiheessa uutta elämääni ja asuntoani parin "tutun" kanssa. Siltikään en tahdo mennä liian kovalla rytinällä eteen päin, vaan kaikessa rauhassa, ettei sitten taas kovat takapakit iske. Tahdon sanoa menneisyydelleni viimeinkin että se on jo menneisyyttä, nyt saa luvan mennä kohti parempaa, kohti uutta elämää.
Minulla oli jo ennen tätä blogia toinenkin blogi (ja nyt sen vasta uskallan kertoa), sitä lukiessani en ole meinannut tuntea itseäni. Enpä sitä blogia muutenkaan ole enää kirjoittanut kuukausiin. En oleta että elämä muuttuisi täydelliseksi sillä täydellistä ei välttämättä olekaan, muuten kuin omassa mittapuussaan, mutta toivon kuitenkin että elämäni viimein pääsisi alkamaan, parempana.
. Avohoidossa mainitsen terapeutin vaihtamisesta ja lääkärille siitä jos vihdoin pääsisin traumaterapiaan vaikka jonon jatkeeksi. Sairaalassa ollessa minulla oli kyllä hyvä hoitaja jolta sain paljon hyviä vinkkejä. Nyt kuitenkin iloitsen siitä kun olen kotikotona ja kisutkin on tietysti täällä.
en kuitenkaan uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa.
