Eka päivä känkkäränkkää ja syyllisyyttä
Pääsin tänään taas lomille, sunnuntai päivänä takaisin sairaalaan, maanantaina sovitaankin kait jo uloskirjautumisesta.
Tänään känkkäränkkä on ollut kylässä, lomastakin huolimatta, vaikka suurempi se känkkäränkkä siellä sairaalassa olisi. On ollut tosi kiukkuinen olo, mutta ei enää nyt onneksi, ainakaan paljoa, liekö yhtään. Olen lomastani tietysti iloinen ja sairaalassa maatessa olisin paljon ilottomampi. Syyllisyys sitten iski kun tiuskin ja jankutin äidille puhelimessa. Ärsytän itseäni siinä asiassa että tiuskin sellaiselle ihmiselle joka on aina jaksanut olla tukenani ja turvanani, silloinkin kun muut ovat minut hylänneet ja silloinkin kun äidillä itselläänkin on ollut vaikeaa. Tuli kyllä tosi syyllinen olo ja syystäkin, viimeiseksi minä äidille mistään haluaisin tiuskia kun samat asiat voisi sanoa äidille nätimminkin eikä äiti edes kuulu niihin jotka eivät tajua ilman jatkuvaa jankuttamista, vaan tajuaa paljon vähemmälläkin. Juteltiin kyllä sen jälkeen muistakin asioista ja sanoin äidille etten tarkoittanut tiuskia, mutta silti syyllisyys vielä vaivaa. Ei ole äidin vika jos asiat ovat niin kuin ovat. Puhuttiin myös siitä että yksi päivähän tässä nyt on lomalla ollessa vain huono ollut (tai siis aluksi minä tiuskin siitä ja jankkasin) että suurin osa lomapäivistä on kuitenkin ollut hyviä ja sairaalassa tilanteeni on ollut vieläkin kurjempi. Ilmeisesti tuo vuosien jankkaaminen (esim. suotta terapeuteille) on jäänyt päälle, mutta en siltikään oikeuta sillä tiuskimisiani varsinkin kun kyse on todella rakkaasta äidistäni. Monesti olen suoraan pyytänyt äidiltä anteeksi, mutta nyt en vaan sitä sanaa kyennyt sanomaan, vaikka halusin. Sitäpaitsi mitä merkitsee pyytää aina anteeksi jos silti tiuskii. Tosi syyllinen olo. Onneksi äiti soittaa vielä myöhemmin. Eiköhän huominen ole taas parempi ja touhukkaampikin päivä, niin ainakin toivon ja luulen.
